Kun tulee niitä tunteita että on niin kova ikävä että musertuu palasiksi.
Ei sitä kukaan voi ymmärtää eikä kukaan voi sitä koskettaa, ikävä on niin kova. Toistaiseksi on selvinnyt mutta päivä on huomennakin. Kuvitellaan että helpottaa, kysyn milloin? Ikävän ja tuskan olen kovasti yrittänyt laittaa syrjään, mutta ei ole viikkoakaan etten miettisi. Niin paljon olisi nyt kerrottavaa ja ehkä vain sinä osaisit ymmärtää. Välillä tämä minun ajatuksen juoksu tuntuu olevan niin paljon edellä kaikkea, jopa itseäni. Välillä pelottaa, välillä olo helpottaa kun ei tarvitse ajatella. Mutta nämä hetket, nämä on sitä... tuskaa. Kaikki tuntuu niin kovin lopulliselta, milloin osaan heittää irti kaikesta, osaan heittää irti sinusta? Elämään kuuluva ihminen 8vuotta ja sitten katoat kuin tuhka tuuleen, palana taivaaseen. Se mitä kaikkea siitä jää jälkeen, tyhjää. Ja se olo, aivan käsittämätön. Mutta ei näitä tunteita ja oloja voi sanoiksi pukea, ei toiselle kertoa. Vaikka toinen kuinka siinä lähellä olisikin. Se hetki kun muistaa sinun menneen, se hetki kun sen kuulee, se hetki kun tajuaa ettet tule enää takaisin. Kun maailma ja elämä hajoaa, vain palaset jäävät. Muisto sinusta, muisto yhteisistä ajoista. Niin ja liian kova ikävä. Kun kukaan, ei varsinkaan toinen ymmärrä. Jos kukaan muu ei sinua muista niin minä muistan ja kuljet minun sydämessä aina, ikuisesti<3 Rakas "pikkuveli"
